Pienyrittäjä on pelkkä pelle

Yrittäjyyteen kannustaminen on ollut tämän vuosituhannen nouseva trendi ja kannatus sitä kiivaampaa, mitä enemmän voittoja kyetään yksityistämään ja tappioita sosialisoimaan. Voittojen yksityistäminen kun ei aiokaan kattaa yhteiskunnalle niitä kustannuksia, mitä tappioiden sosialisoimisesta aiheutuu. Kun jäykät työmarkkinat eivät jousta tarpeeksi voittojen yksityistämisen suuntaan, tarvitaan runsaasti pellejä, jotka ovat valmiita hyppimään väsymättä tilaajan pillin mukaan 24/7 korvauksella, joka ei tunne ilta-, pyhä- tai ylityölisiä. Ei myöskään sairauspäiviä, lomia tai lomakorvauksia.

Todellisuudessa pienyrittäjän elämän erottaa maanpäällisestä helvetistä vain rakkaus tekemäänsä työhön ja illuusio siitä, että tuntee hetkittäin olevansa oman elämänsä herra. Jos into vetää pellepuku päivittäin päälle hetkeksikin hiipuu, joko asiakkaat hylkäävät tai jäät töllistelemään ohituskaistalla virkeämpänä ja kunnianhimoisempana kiitävän kilpailijan perävaloja. ”Vapailla” markkinoilla kilpailu on globaalia ja työvoiman ylitarjonnasta johtuen äärimmäisen kovaa. Huippu-urheilusta pienyrittäjyys eroaa siinä, että urheilija harjoittelee paljon ja kisaa harvoin. Yrittäjä ei ehdi harjoitella kun on juostava maraton joka ikinen päivä, tai sitten kuolee jo harjoitellessaan.

 

Tämän päivän markkinat ovat yhtä vapaat kuin neuvostokolhoosit. Ei ole jäljellä käytännössä yhtäkään merkittävää toimialaa, missä yritysostoin tai fuusioin syntyneet markkinatalouden kolhoosit eivät suvereenisti hallitsisi omia toimialojaan. Kolhoosien etuna on yleensä tukevan oman kassan lisäksi helppo ja halpa lainarahan saatavuus, mitkä puolestaan ovat yleensä pienyrittäjän ulottumattomissa. Olemme sivusta seuranneet, kuinka kolhoosit ”virtaviivaistavat toimintojaan, karsivat päällekkäisyyksiä ja keskittyvät ydintoimialaansa”. Kyse on vain kilpailun estämisestä ja siitä, että kolhoosiin jäljelle jäävät suunnittelu, myynti ja projektinjohto, sekä tietenkin juridinen osasto, jollainen on välttämätön niin isoissa kuin pienissä sopimuksissa sekä patenttiasioissa. Kaikki muu ulkoistetaan ja kilpailutetaan verissä päin taistelevilla pienyrityksillä, joilla ei ole mitään resursseja vastaavaan, tai edes panna sopimusasioissa hanttiin kolhoosille.

Kun pienyrittäjällä ei ole rahkeita edes tarjota isompiin projekteihin, jää jäljelle alihankinta tai pienimuotoinen nysvääminen, missä tulos harvoin palkitsee työmäärää. Pienyrittäjiä kannustetaan myös ”kasvuun”, mikä on riskialtista, eikä onnistu tasaisesti, vaan vaatii lähes aina nk. kvanttihyppyjä. Käydäänpä pikaisesti erityispiirteet läpi.

 

Yksinyrittäjä tekee kaiken itse, ehkä kirjanpitoa lukuun ottamatta. Myynti ja markkinointi haukkaavat suuren osan ajasta, kuten myös pakolliset paperityöt, joita tehdään yleensä viikonloppuisin ja öisin. Näihin käytettävä aika ja kustannukset on saatava katetuksi asiakkaalle myytävällä, laskutuskelpoisella tuotteella tai palvelulla, kuten myös yrittäjän henkilökohtaiseen talouteen liittyvät kustannukset. Työmäärä ajautuu siten väkisinkin jonnekin hullun ja mielettömän rajamaille.

Vielä raskaammaksi elämä käy, jos palkkaa pari työntekijää, koska näistä saatava myynnin lisä ei riitä kattamaan työmäärän ja kustannusten kasvua kuin satunnaisesti. On siis mentävä kerralla 4-5 työntekijään, jolloin yrittäjän ei itse tarvitse osallistua juurikaan laskutettavan työn tekemiseen, vaan kädet ovat aivan täynnä pelkän toiminnan organisoimisessa, myynnissä ja laskutuksessa. Jotta niitä hoitamaan voisi palkata toimistosihteerin, tarvitaan taas 4-5 lisätyöntekijää laskutettavaan työhön tai korvaavan määrän teknologiaa hoitamaan vastaavan asian.

Niin tai näin, ei yrittäjän kellossa ole tunteja muita enempää ja käy helposti niin, että työ ja siihen liittyvien suhteiden hoitaminen vie lähes kaiken ajan ja energian. Vaikka sanotaankin, että nälkä lähtee syömällä ja puoliso juomalla, niin lähtee se yrittämälläkin. Perhe-elämän sovittaminen yrittäjän elämäntapaan on likipitäen mahdotonta, ellei puolison elämänkatsomus tue sivusta täydellisesti. Ja kadotetun avio-onnelan omaisuuden jako vie yleensä velkaisen yrittäjän hetkessä perikatoon, mistä nousua on turha haaveilla.

Ja tässä oli vasta sosiaalisen puolen uhraukset, joiden lisäksi tulevat taloudelliset riskit täysimääräisinä. Pienyrittäjällä kun ei ole enää alapuolellaan muita riskinottajia, joiden syliin kaatua ongelmiensa kyllästämänä. Työttömyysturva tosin löytyy, mutta vasta sen jälkeen, kun pystyy osoittamaan, ettei saa enää toimeentuloa yrittäjänä. Tämä taas edellyttää käytännössä koko yritystoiminnan lakkauttamista ja uusi startti on hyvin vaikea, kun on odotellut kuukausia tukipäätöksiä tulottomana ja tuet riittävät hädin tuskin elinkustannusten kattamiseen.

 

Mistä taloudelliset riskit sitten koostuvat?

Aivan ensimmäisenä myynnistä, joka ei nousukaudella ole yleensä pulma. Nyt vain ei ole nousukautta ollut vuoden 2008 jälkeen, mikä on ajanut yritykset ”pakkomarkkinoinnin” tielle, eli tarjotaan jotain ilmaista palvelua puhelimitse asiakkaalle, jotta kotikäynnillä saataisiin kauppaa aikaiseksi. Käytännön kokemuksesta voin kertoa, että parhaillaan tarvitaan keskimäärin noin 50 puhelinsoittoa yhtä asiakaskäyntiä kohden ja asiakaskäynneistä 1-2 kymmenestä johtaa kauppoihin. Tulos on säälittävän huono ajankäyttöön nähden, kun vertaa edellisiin nousukausiin, jolloin riittävä asiakaskunta löytyi messuilta ja jopa seitsemän kymmenestä asiakaskäynnistä johti kauppaan. Yritysten välisessä kaupassa ei ole paljon sen helpompaa.

Seuraava ongelma on maksumoraalin rappeutuminen. Hiljattain julkaistun tilaston mukaan vain 52 % suomalaisista yrityksistä maksaa laskunsa ajallaan. Yksityispuolelta en ole nähnyt tilastoa, mutta tilanne ei ole ainakaan yhtään parempi. Lisäksi keskimäärin yksi kymmenestä asiakkaasta jättää laskunsa joko osittain tai kokonaan maksamatta, vedoten yleensä johonkin riita-asiaan, vaikka ei olisi ollut aikomustakaan maksaa. Riitoihinkin on tosin usein aihetta, koska töiden riittävyyden varmistamiseksi yrittäjä joutuu aika ajoin ”ylibuukkaamaan”, jolloin harva, jos mikään työmaa tulee kunnialla hoidetuksi.

Pienyrittäjille nämä viivästyneet tai saamatta jäävät myyntisaamiset ovat olleet katastrofaalisia, koska laskuun sisältyvä arvonlisävero on täytynyt tilittää valtiolle laskutuspäivää seuraavan kuukauden alkupuoliskolla, oli rahaa tai ei. Ellei muu kassavirta riitä tähän, on joko jätettävä jotain ostolaskuja maksamatta tai lainattava jostakin lyhytaikaista pääomaa, eikä sitä tähän tarkoitukseen saa maksamatta railakasta korkoa tai vastaavasti ankaria viivästysseuraamuksia. Sipilän hallitukselle yksi piste siitä, että tämä veroloukku on poistumassa, kun alvi tilitetään jatkossa vasta maksun saavuttua. Tämä on kuitenkin ollut käsittämättömän suuri tulonsiirto pienyrittäjiltä verottajalle ja perintäyhtiöille. Vaikka verottaja taannehtivasti onkin palauttanut luottotappioista tilitetyt alvit, on vahinko jo ehtinyt kiertää, paitsi oman talon, myös yrityksen toimitusketjun sisällä pitkälle.

 

Kaikesta muusta voi vielä jotenkin selvitä, mutta veroveloista ei. Verottajan nykyisen käytännön mukaan maksunsa kerran laiminlyöneellä ei ole enää mitään asiaa yritykseen edes osakkaaksi, koska tämä yleensä estää yrityksen pääsyn ennakkoperintärekisteriin, mikä puolestaan on yrityksen toiminnalle välttämätön. Olenpa törmännyt sellaiseenkin tapaukseen, missä entisen konkurssiyrittäjän palkkaaminen uuden yrityksen työntekijäksi esti pääsyn ennakkoperintärekisteriin, jolloin kaikki jo sovitut työmaat oli peruutettava ja koko yrityshanke pantava jäihin.

Pienyrittäjän kannalta kilpailuasetelma muuttuu täysin järjettömäksi, kun kolhoosit saavat parhaimmillaan lähes korotonta velkarahaa tai veroparatiisien kautta kierrätettyä ”vapaata pääomaa”, kun samaan aikaan pienyrittäjää pidetään aiheellisesti rahoitusriskinä ja tyypillinen korkotaso investoinneissa pyörii jossain 10 % haminoissa. Edellä kerrottujen luottoriskien kattamiseen tarvittavan käyttöpääoman rahoituskorko onkin sitten jossain 10-40 % vuosikoroissa, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että liki kaikki työhön käytetty aika ja siitä saatu tulos käytetään pelkkien rahoituskulujen hoitamiseen. Siis se osuus, joka ei jo ennakkoon ole peritty vakuutusyhtiöille ja verottajalle. Ja kun kusessa ollaan, kärsii koko työyhteisö, kunnes sen kärsimykset yleensä mittavin oheisvahingoin lopetetaan.

 

Tätä taustaa vasten ymmärtää sinänsä yrittäjien vaatimukset työehtojen väljentämisestä, jotta edes osa väkisinkin epätasaisesta kassavirrasta kaatuisi edes osittain myös työntekijöiden niskaan. Työmarkkinoiden joustamattomuutta on kierretty kuitenkin pitkät ajat ulkomaisen halpatyövoiman ja henkilöstövuokrausfirmojen kautta, mikä ei voi olla heijastumatta työmotivaatioon ja tekemisen laatuun. Samaa joustoa pyritään KIKY-sopimuksella ajamaan myös julkisten ja yksityisten kolhoosien työehtoihin, jotta ne saisivat loputkin esteet puretuksi yksityisten voittojen maksimoinnin tieltä.

Tällä kuitenkin vain pahennetaan ongelmaa, joka aiheutuu puolestaan siitä, että yhteiskunta, eli valtio, omien poliittisten virheidensä seurauksena, ulkoistaa yhä suuremman osan sosialisoimistaan tappioista yksittäisen ja puolustuskyvyttömän kansalaisen harteille, olipa kyseessä sitten pienyrittäjä tai hänelle inkvisiittorin pakottamana työnnetty pätkätyöntekijä. Niille kun lopulta jää kakusta niin pieni osa, ettei se kata edes tulonhankkimiskustannuksia, huonon tuurin sattuessa omalle kohdalle.

Maakunnista kuuluukin huolestuttavia viestejä siitä, että pienyrittäjät ovat uusi ja nopeimmin kasvava väestöryhmä toimeentulotukiluukuilla. Kyllähän edellä kuvattua menoa aikansa jaksaa, mutta yleensä ennemmin tai myöhemmin havahtuu siihen, että nyt on perhe, terveys tai henki katkolla, ellei kaikki.

 

Loppujen lopuksi koko pellehyppely on ollut aivan turhaa, koska mikään määrä työtä ei kasvata taloutta, vaan sen tekee ainoastaan velkamäärän kasvu. Jos puolestaan kasvava velka käytetään työstä maksettavien korvausten sijaan spekulointiin omaisuuserien arvonnousuista, loppuvat kolhooseiltakin asiakkaat.

Itse asiassa ahneus on ajanut meidät toistuvasti tämän kuilun reunalle ja ylikin, jolloin äiti on huudettu pyyhkimään. Nyt vain äidit on poltettu loppuun ja globaalin tilanteen huomioiden, oman tuulilasin pyyhkiminen vastaa hyttysen raadon siivoamista sontakuormasta. Koska Sipilän hallitus kuvittelee tällä selviävänsä, otan siltä pois aiemmin antamani pisteen, eli palataan tuttuun "Finland, zero points"-asetelmaan.

Parempi levittää sontakuorma pelloille ja kasvattaa tilalle jotakin kestävämpää. Kestämätön kehitys meidät tämän kuilun reunalle on ajanut, mutta onko taas kerran pakko syöksyä jyrkänteeltä alas vain siksi, että kestämätöntä ideologiaa markkinoineet kokevat arvovaltatappioita? Ainakaan minun mielestäni se ei olisi kallis hinta ihmishenkien rinnalla, joiden menettämiseen tämä katkaisematon syöksykierre väistämättä johtaa.

iitimo
Sitoutumaton Ulkomaat

Kansalaispuolueen poliittisesti sitoutumaton asiantuntijajäsen. Muutin Viron Pärnuun, koska Suomen poliittinen ja taloudellinen asema ei jätä liikkumatilaa tulla omalla työllään toimeen ja sosiaalihuollon varassa eläminen ei kiinnosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu